Ja sitten kävikin niin...

Ajattelin vielä valottaa hieman taustaa blogiprojektini takana. Olen jo pidempään halunnut kirjoitella silloin tällöin päässä häivähteleviä ajatuksia johonkin, jossa niitä voisi tarkemmin punnita ja reflektoida. Kauniit asiat kuvien muodossa myös usein kaipaisivat parempaa paikkaa päästä esille kuin tietokoneen loputtomat kuvakansiot. Niinpä yritän tällaista. Innostun tunnetusti nopeasti ja into hiipuu uutuudenviehätyksen tavoin, mutta olen silti optimistinen. Saattaahan tämä blogi muodostua myös erityisen tärkeäksi paikaksi, jonka eteen jaksan nähdä vaivaa niin hyvinä kuin huonoina aikoina.

Lisäksi blogillani on yksi kaukainen esikuva, erään puolitutun ihmisen blogi, jota eksyin joskus kuukausia sitten ihastelemaan. Päivää myöhemmin kun olin perustanut tämän blogin, törmäsin tuohon salaa ihailemaani ihmiseen yliopiston vierailijaluennolla. Siinä hän istui, etummaiselle rivillä viistosti minusta katsottuna, autuaan tietämättömänä. No, sanaton kiitos lähtee tälle naiselle, jonka innoittamana nyt elämäni hajatelmista kirjoittelen.

Nimivalinta on peräisin mummun kirjahyllystä nuoruusvuosina löytynestä ikivanhasta hartauskirjasta, jonka kaikessa syvällisyydessään jopa hieman naiviakin viisautta eivät vuodet ole pilanneet vähääkään.


Juuri tätä kirjoittaessani päähäni pälkähti virke vanhasta ihanasta lastenlorusta.
Se menee näin:
"Mistä on pienet tytöt tehty?
Mistä on pienet tytöt tehty?
Sokerista, kukkasista,
inkivääristä, kanelista.
Niistä on pienet tytöt tehty."




Hietalahdenhallin räystäiden jääpuikot ovat muuten tänä päivänä kymmenisen kertaa isompia kuin tammikuun lopussa otetussa kuvassa. Suosittelen mennä katsomaan noita talvisen kaupunkiluonnon mestariteoksia. Kulkevat myös nimellä Etelä-Helsingin kahdeksas ihme. Niin mykistäviä ne ovat.