Kohta joko helpottaa tai menee vain pahemmaksi. Olen lähdössä maanantaiaamuna riparille Viroon ja sitä varten joutunut tänäänkin valmistelemaan juttuja. En ole ikinä oikein varma miten yksinkertaisista ja toisaalta tosi epäloogisista uskonasioista voisi kertoa nuorille niin että 1)heitä kiinnostaisi 2)he ymmärtäisivät 3)he muistaisivat 4)he oivaltaisivat jotain. No, mun metodi on käyttää vähän Raamattua, vähän Katekismusta ja sit jotain soveltavaa sekoilua. Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää.
Myös huomisen saarna on vaikeasti lopulta valmistunut. Haitin velkojen anteeksiantaminen esimerkkinä armahtamisesta ei ehkä ollut se helpoin kohta aidasta mennä yli mutta ainakin erilainen. Kiitos tästä ideasta myös inhimilliselle inspiraation lähteelle.
Kesäuupumus alkaa kuitenkin ehkä vähän painaa päälle. Lopussa kiitos sitten varmaan seisoo ja tästäkin selvitään. Luomisen tuska on vaan välillä hieman kivuliasta. Huomisen löhöän mökillä ja pakkaamisen lisäksi käyn läpi leirin raamikset, mikä on aivolepoa ja lasten leikkiä verrattuna saarnan vääntämiseen.
Olen ehkä pudonnut johonkin virallisten juhlapyhien aiheuttamaan tylsämielisyyteen, väsyttää ja ideat ei oikein pulppua.
Loppukaneetti: Olen tekemässä virastohommia tällä hetkellä iskän työpaikan opettajanhuoneessa ja takanani olevassa kopiohuoneessa on ihan oikea nyrkkeilysäkki. Ja hanskoja. Ilmeisesti ala-asteen opettajillakaan ei oo aina helppoo. Tai sit jollakulla on erittäin jännä huumorintaju. Siihen on kyl hyvä mätkiä välillä.
lauantai 26. kesäkuuta 2010
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
Tämä pieni ihminen kiittää...
Ei ole yllätys että paluu vanhoille seuduille ja paluu seurakunnan nuortentoimintaan -työntekijänä tosin- saa toivomaan että itsekin olisi vielä nuori. Olen tavannut nuortenilloissa niin mahtavia, fiksuja, ihania tyyppejä, että salaa haluaisin olla kuin he. Tai tarkemmin, haluaisin että olisin ollu kuin he ja olisin ollut osa sellaista seurakuntaa johon he kuuluvat.
Tänään olin vanhassa kotiseurakunnassani avustamassa konfirmaatiomessussa ja kuinkas ollakaan, ehtollisenjakoparinani oli armoitettu kappalainen, oma konfirmaatiopappini. Ehkä suhteellisen pienessä seurakunnassa tämä ei ollut mikään ylimaallinen sattuma, mutta johdatusta silti. Hän muisti rippileirimme ja vieläpä oppitunnilla esittämäni "mahtavan" kysymyksen. Niin se vaan aika vierii ja ihmiset muuttuvat. Aikaisemmin nuivana ja kuivana pitämäni pappi onkin tarkemmin ajateltua fiksu ja vilpitön tyyppi, ja keskustelussa selvisi että hän on 1980-luvulla teologisessa tiedekunnassa tehnyt gradunsa uskontotieteen laitokselle aiheenaan raflaavasti Pekka Strengin Kesämaa-albumin sanoitukset. Ei ole koiraa karvoihin katsominen, sanoisin! Kaikki nämä vuodet olen elänyt siinä luulossa että tämä pappi on jonkin keskiajan unohdetun skolastikko-harmaaparran pölyisen tuotannon asiantuntija. Sunnuntain aihe "Kutsu Jumalan valtakuntaan" sai hyvin henkilökohtaien merkityssisällön kun yksi nuoruuteni ympyrä sulkeutui messun ehtoollisosassa.
Realistisesti ajateltuna en kuitenkaan olisi edes ideaaleimmassa mahdollisessa seurakunnassa ollut yhtään sen kypsempi ja empaattisempi teiniyksilö, vaan yhtä rajoittunut kuin olin ja edelleen olen. Asiat täytyy hyväksyä sellaisina kuin ne ovat omalle kohdalle siunaantuneet ja olla kiitollinen siitä mikroskooppisesta kasvusta, jota elämä ja johdatus on saanut omassa persoonassa aikaan.
Voin rukoilla parasta mahdollista matkaa kaikille rippilapsille kuljettavaksi Jumalan hellässä huomassa ja toivoa heidän osakseen lämmintä seurakuntayhteyttä, joka antaa suunnan heidän koko loppuelämälleen. Tällä hetkellä en voi epäillä tämän toteutumista, koska olen nähnyt niin paljon hyvää. Perjantain nuortenillassa yksi jo kypsässä 19 vuoden iässä oleva miehenalku lausui vasta riparille menossa olevalle kaverilleen että "kannattaa nauttia ripariajasta, te ootte vielä nuoria ja elätte oikeesti elämänne parasta aikaa!" Ei voi muuta sanoa kuin että totta turiset kuomaseni!
Ehkä yltiöoptimismini tässä vielä kesän aikana laantuu* ja pääni laskeutuu stratosfääristä hieman matalampaan ilmanalaan, mutta sitä ennen olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että Jumalan lahjoittama ennakkoluulottomuus ja idealismi ovat hyvä taisteluvarustus noviiseina seurakuntaelämässä luoviessamme.
* kröhöm, ripari häämöttää jo kahden viikon päässä. Siellä kesäteologin uskosta todella otetaan mittaa!
Ainiin, vielä pari suloista kohtaamista menneisyyden kanssa:
-Mökkitiellä aamulla vastaan tulee ala-asteen potkupalloileva sijais(mies)opettaja puku päällä. Whaaaaat!?
-Vuosittaisilla kesämarkkinoilla useampikin omaa ikäluokkaani oleva tyttö tulee lastenvaunujen kanssa vastaan. (Näitä ihmisiä Matti Vanhanen saa kiittää niistä kaivatuista uusista veronmaksajista, me akateemiset pyristelijät emme tässä vaiheessa tee muuta kuin tuhlaamme valtion rahoja ja hyvässä lykyssä hankkiudumme lääketieteen avustuksella raskaaksi sitten joskus nelikymppisenä kun uran nousukierre vähhän helpottaa. Sori...)
-Vanhan kouluni jumppasalissa pidetyllä BodyPump-tunnilla on vaikea pitää pokkaa, kun musiikki tulee salin edessä olevasta mankasta, steppilautoja säilytetään jumppasalin siivouskomerossa ja tunnin vetäjän kommentit ovat tasoa "ja seuraavaksi sitten kolmosella alas ja ykkösellä ylös, ellen ole ihan väärässä... ei kun siis tasaiset kakkoset vielä jatkuu!" ja "laittakaa te vaan lisää painoja seuraavaan biisiin, multa kun puuttuu noi hartialihakset melkein kokonaan niin mä teen vähän pienemmillä." Niin ja vetäjä saapui paikalle viittä vaille tasan, tunti aloitettiin kymmentä yli ja lopetettiin vielä hieman enemmän myöhässä. Ihanan kotikutoista! Tai ehkä jopa liian; harkitsin juuri siirtyväni urheiluseurasta kiskurihintaisen kuntokeskuksen asiakkaaksi näin kesän ajaksi. Mitä sitä ei kuntonsa eteen tekisi...!'
Maaseutuidylli kuittaa. Raparperinmakuista kesäkuuta kaikille!
P.S. Palkka tuli ja niin edelleen... Kameran osto siis siirtynee heinäkuulle. ;-/
Tänään olin vanhassa kotiseurakunnassani avustamassa konfirmaatiomessussa ja kuinkas ollakaan, ehtollisenjakoparinani oli armoitettu kappalainen, oma konfirmaatiopappini. Ehkä suhteellisen pienessä seurakunnassa tämä ei ollut mikään ylimaallinen sattuma, mutta johdatusta silti. Hän muisti rippileirimme ja vieläpä oppitunnilla esittämäni "mahtavan" kysymyksen. Niin se vaan aika vierii ja ihmiset muuttuvat. Aikaisemmin nuivana ja kuivana pitämäni pappi onkin tarkemmin ajateltua fiksu ja vilpitön tyyppi, ja keskustelussa selvisi että hän on 1980-luvulla teologisessa tiedekunnassa tehnyt gradunsa uskontotieteen laitokselle aiheenaan raflaavasti Pekka Strengin Kesämaa-albumin sanoitukset. Ei ole koiraa karvoihin katsominen, sanoisin! Kaikki nämä vuodet olen elänyt siinä luulossa että tämä pappi on jonkin keskiajan unohdetun skolastikko-harmaaparran pölyisen tuotannon asiantuntija. Sunnuntain aihe "Kutsu Jumalan valtakuntaan" sai hyvin henkilökohtaien merkityssisällön kun yksi nuoruuteni ympyrä sulkeutui messun ehtoollisosassa.
Realistisesti ajateltuna en kuitenkaan olisi edes ideaaleimmassa mahdollisessa seurakunnassa ollut yhtään sen kypsempi ja empaattisempi teiniyksilö, vaan yhtä rajoittunut kuin olin ja edelleen olen. Asiat täytyy hyväksyä sellaisina kuin ne ovat omalle kohdalle siunaantuneet ja olla kiitollinen siitä mikroskooppisesta kasvusta, jota elämä ja johdatus on saanut omassa persoonassa aikaan.
Voin rukoilla parasta mahdollista matkaa kaikille rippilapsille kuljettavaksi Jumalan hellässä huomassa ja toivoa heidän osakseen lämmintä seurakuntayhteyttä, joka antaa suunnan heidän koko loppuelämälleen. Tällä hetkellä en voi epäillä tämän toteutumista, koska olen nähnyt niin paljon hyvää. Perjantain nuortenillassa yksi jo kypsässä 19 vuoden iässä oleva miehenalku lausui vasta riparille menossa olevalle kaverilleen että "kannattaa nauttia ripariajasta, te ootte vielä nuoria ja elätte oikeesti elämänne parasta aikaa!" Ei voi muuta sanoa kuin että totta turiset kuomaseni!
Ehkä yltiöoptimismini tässä vielä kesän aikana laantuu* ja pääni laskeutuu stratosfääristä hieman matalampaan ilmanalaan, mutta sitä ennen olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että Jumalan lahjoittama ennakkoluulottomuus ja idealismi ovat hyvä taisteluvarustus noviiseina seurakuntaelämässä luoviessamme.
* kröhöm, ripari häämöttää jo kahden viikon päässä. Siellä kesäteologin uskosta todella otetaan mittaa!
Ainiin, vielä pari suloista kohtaamista menneisyyden kanssa:
-Mökkitiellä aamulla vastaan tulee ala-asteen potkupalloileva sijais(mies)opettaja puku päällä. Whaaaaat!?
-Vuosittaisilla kesämarkkinoilla useampikin omaa ikäluokkaani oleva tyttö tulee lastenvaunujen kanssa vastaan. (Näitä ihmisiä Matti Vanhanen saa kiittää niistä kaivatuista uusista veronmaksajista, me akateemiset pyristelijät emme tässä vaiheessa tee muuta kuin tuhlaamme valtion rahoja ja hyvässä lykyssä hankkiudumme lääketieteen avustuksella raskaaksi sitten joskus nelikymppisenä kun uran nousukierre vähhän helpottaa. Sori...)
-Vanhan kouluni jumppasalissa pidetyllä BodyPump-tunnilla on vaikea pitää pokkaa, kun musiikki tulee salin edessä olevasta mankasta, steppilautoja säilytetään jumppasalin siivouskomerossa ja tunnin vetäjän kommentit ovat tasoa "ja seuraavaksi sitten kolmosella alas ja ykkösellä ylös, ellen ole ihan väärässä... ei kun siis tasaiset kakkoset vielä jatkuu!" ja "laittakaa te vaan lisää painoja seuraavaan biisiin, multa kun puuttuu noi hartialihakset melkein kokonaan niin mä teen vähän pienemmillä." Niin ja vetäjä saapui paikalle viittä vaille tasan, tunti aloitettiin kymmentä yli ja lopetettiin vielä hieman enemmän myöhässä. Ihanan kotikutoista! Tai ehkä jopa liian; harkitsin juuri siirtyväni urheiluseurasta kiskurihintaisen kuntokeskuksen asiakkaaksi näin kesän ajaksi. Mitä sitä ei kuntonsa eteen tekisi...!'
Maaseutuidylli kuittaa. Raparperinmakuista kesäkuuta kaikille!
P.S. Palkka tuli ja niin edelleen... Kameran osto siis siirtynee heinäkuulle. ;-/
torstai 3. kesäkuuta 2010
Kesän iloa ja eloa
Kangasalle ja Valkeakoskelle kuuluu oikein hyvää ja kuvauksellista, harmi vain että ei ole välineitä kauniiden hetkien ja maisemien ikuistamiseen. Olen kylläkin kirjoittanut jo listaa paikoista, jonne voisi mennä kuvaamaan miljööhön sitten kun hankin uuden kameran. Toivottavasti ensi viikolla kun palkka tulee!
Viimeisenä Helsingin viikonloppuna ennen lähtöä imin itseeni kaikkea sitä mitä kotikaupungin kesästä jään kaipaamaan; musiikkia, kaupunkifestarien tunnelmaa, kavereiden kanssa maleksimista, pientä kiirettä ja uusia mahdollisuuksia joka päivä. Lauantai-illan soulkeikka Virgin Oilissa oli kuin tehty hyvästien jättämiselle ja se oli itse asiassa paras klubikeikka, jonka muistan koskaan Helsingissä nähneeni. Esiintymässä oli Maria Gasolina, Soul Investigators ja The Dynamites kera rautaisen funkpappa Charles Walkerin. Musiikki oli niin hyvää ja harvinaista herkkua että. Gasolina soitti hyvin kauniin ja sivistyneen vedon verrattuna joskus joukkopsykoosiksi äityviin bailauskeikkoihin ja Espoon paras ja ainoa soulihme soitti harmonista vanhan ajan soulia yksinkertaisesti mykistävän kauniisti. Viimeinen pumppu meinasi viedä mehut lopulta koko yleisöstä kun keikka jatkui yli kaksi tuntia! Bändiä oli about kahdeksan tyyppiä from Texas (muistaakseni) ja vokalisti oli käsittämättömän ammattitaitoinen rytmiveteraani, joka ei säästellyt itseään yleisön edessä. Kaikki oli niinkuin joskus silloin ennen on varmasti ollut. Bändi soittaa soulia ja funkkia, eri rytmit seuraavat toisiaan ja porukka tanssii haltioitunut ilme kasvoillaan. Porissa ja Imatralla festareilla olen kokenut vastaavanlaisen fiiliksen joskus mutta Helsingissä tämä oli luksusta. Olla jossain ihan muualla, poissa tästä todellisuudesta.
Maaseudun rauhassa olen kuitenkin viihtynyt paremmin kuin odotin keksinyt yllättävän paljon tekemistä. Ehkä uuden työn alottaminen ja perehdytys ovat vaikuttaneet myös hyvään kiireen tuntuun. Kangasalan seurakunta otti meidät viisi kesätyöntekijää hyvin vastaan. Olen oppinut seurkunnan käytännöistä, saanut selkoa omista työtehtävistäni ja tavannut monta mukavaa työntekijää, jotka nauttivat työstään seurakunnassa. Eihän sitä sitten voi itsekään olla nauttimatta! Täytenä vastakohtana edellisen kesän työpaikkaan ihmiset eivät ole uupuneita, vaikeita tai ylettömän kiireisiä. Ihmiset tapaavat toisiaan virastolla ja asioita hoidetaan kassvotusten. Kahvia on aina kahvihuoneessa. No mennään vaan yhdessä lounaalle! Tämänkaltainen kuvio on mielestäni se perusta jolta työntekijät voivat suunnata ulospäin tekemään sitä rakkauden työtä ja olemaan Kristuksen sanansaattajia koko olemuksellaan. Vaatihan se paljon muutakin mutta huonossa työyhteisössä hyvätkin aikomukset varmasti nujertuvat.
"Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus..."
Efesolaiskirjeen kohta 6:10-20 on tullut kesätyöntekijöiden teemakohdaksi jonka kaivoimme esiin eilen töissä kun suunnittelimme repäisevää esittelyspektaakkelia ensimmäiseen nuorteniltaan. Löysin saman raamatunkohdan myös kirjastosta lainaamastani kelttiläisten rukousten kirjasta "Polku jota kuljen", jota aloin lukemaan. Jumala on ja toimii ja kuljen rohkealla mielellä tätä polkua. Kirjan rukouksissa sanat ovat vahvoja ja tosia, niihin on helppo heikon ihmisen tarttua.
Toiveissani kesä tulee olemaan ihanaa aikaa, jolloin mieli saa rauhoittua uusien virikkeiden keskellä ja saan tehtyä hyviä puheita ja hartauksia. Olen osa suurempaa kuviota. Voitan itseni enkä tuota pettymyksiä muille. Olen mökillä ja nautin auringosta, tapaan ystäviä ja olen perheen kanssa. Teen töitä Herralle ja se tuntuu hyvältä. Kerään voimia syksylle, hoidan hengellisyyttäni. Urheilen ja käyn kivoissa tapahtumissa. Ehdin hidastaa ja inspiroitua niin että jaksan luoda uutta. Olen vain. Kirjotan. Vietän aikaa erilaisten ihmisten kanssa ja opin uutta työporukassa. En harmistu vaikka kaikkea ei tehdä niinkuin itse olin ajatellut. Jätän hyvän jäljen tapaamieni ihmisten elämään. Saan hyviä ideoita ja opin itsestäni ja uskosta tämän kaiken keskellä. Toiveissani kesä tulee olemaan ihanaa aikaa. Ja se on jo.
Viimeisenä Helsingin viikonloppuna ennen lähtöä imin itseeni kaikkea sitä mitä kotikaupungin kesästä jään kaipaamaan; musiikkia, kaupunkifestarien tunnelmaa, kavereiden kanssa maleksimista, pientä kiirettä ja uusia mahdollisuuksia joka päivä. Lauantai-illan soulkeikka Virgin Oilissa oli kuin tehty hyvästien jättämiselle ja se oli itse asiassa paras klubikeikka, jonka muistan koskaan Helsingissä nähneeni. Esiintymässä oli Maria Gasolina, Soul Investigators ja The Dynamites kera rautaisen funkpappa Charles Walkerin. Musiikki oli niin hyvää ja harvinaista herkkua että. Gasolina soitti hyvin kauniin ja sivistyneen vedon verrattuna joskus joukkopsykoosiksi äityviin bailauskeikkoihin ja Espoon paras ja ainoa soulihme soitti harmonista vanhan ajan soulia yksinkertaisesti mykistävän kauniisti. Viimeinen pumppu meinasi viedä mehut lopulta koko yleisöstä kun keikka jatkui yli kaksi tuntia! Bändiä oli about kahdeksan tyyppiä from Texas (muistaakseni) ja vokalisti oli käsittämättömän ammattitaitoinen rytmiveteraani, joka ei säästellyt itseään yleisön edessä. Kaikki oli niinkuin joskus silloin ennen on varmasti ollut. Bändi soittaa soulia ja funkkia, eri rytmit seuraavat toisiaan ja porukka tanssii haltioitunut ilme kasvoillaan. Porissa ja Imatralla festareilla olen kokenut vastaavanlaisen fiiliksen joskus mutta Helsingissä tämä oli luksusta. Olla jossain ihan muualla, poissa tästä todellisuudesta.
Maaseudun rauhassa olen kuitenkin viihtynyt paremmin kuin odotin keksinyt yllättävän paljon tekemistä. Ehkä uuden työn alottaminen ja perehdytys ovat vaikuttaneet myös hyvään kiireen tuntuun. Kangasalan seurakunta otti meidät viisi kesätyöntekijää hyvin vastaan. Olen oppinut seurkunnan käytännöistä, saanut selkoa omista työtehtävistäni ja tavannut monta mukavaa työntekijää, jotka nauttivat työstään seurakunnassa. Eihän sitä sitten voi itsekään olla nauttimatta! Täytenä vastakohtana edellisen kesän työpaikkaan ihmiset eivät ole uupuneita, vaikeita tai ylettömän kiireisiä. Ihmiset tapaavat toisiaan virastolla ja asioita hoidetaan kassvotusten. Kahvia on aina kahvihuoneessa. No mennään vaan yhdessä lounaalle! Tämänkaltainen kuvio on mielestäni se perusta jolta työntekijät voivat suunnata ulospäin tekemään sitä rakkauden työtä ja olemaan Kristuksen sanansaattajia koko olemuksellaan. Vaatihan se paljon muutakin mutta huonossa työyhteisössä hyvätkin aikomukset varmasti nujertuvat.
"Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus..."
Efesolaiskirjeen kohta 6:10-20 on tullut kesätyöntekijöiden teemakohdaksi jonka kaivoimme esiin eilen töissä kun suunnittelimme repäisevää esittelyspektaakkelia ensimmäiseen nuorteniltaan. Löysin saman raamatunkohdan myös kirjastosta lainaamastani kelttiläisten rukousten kirjasta "Polku jota kuljen", jota aloin lukemaan. Jumala on ja toimii ja kuljen rohkealla mielellä tätä polkua. Kirjan rukouksissa sanat ovat vahvoja ja tosia, niihin on helppo heikon ihmisen tarttua.
Toiveissani kesä tulee olemaan ihanaa aikaa, jolloin mieli saa rauhoittua uusien virikkeiden keskellä ja saan tehtyä hyviä puheita ja hartauksia. Olen osa suurempaa kuviota. Voitan itseni enkä tuota pettymyksiä muille. Olen mökillä ja nautin auringosta, tapaan ystäviä ja olen perheen kanssa. Teen töitä Herralle ja se tuntuu hyvältä. Kerään voimia syksylle, hoidan hengellisyyttäni. Urheilen ja käyn kivoissa tapahtumissa. Ehdin hidastaa ja inspiroitua niin että jaksan luoda uutta. Olen vain. Kirjotan. Vietän aikaa erilaisten ihmisten kanssa ja opin uutta työporukassa. En harmistu vaikka kaikkea ei tehdä niinkuin itse olin ajatellut. Jätän hyvän jäljen tapaamieni ihmisten elämään. Saan hyviä ideoita ja opin itsestäni ja uskosta tämän kaiken keskellä. Toiveissani kesä tulee olemaan ihanaa aikaa. Ja se on jo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)