Sain joskus kaksi vuorokautta sitten päähäni ajatuksen. Ajattelin että kirkon tulisi kiinnittää katseensa tilastojen sijasta ihmiseen, kirkon ja seurakunnan jäseneen. Taisin olla unen ja valveen rajamailla kun tämä ajatus pälkähti päähäni, enkä sitä ennen tai sen jälkeen ajatellut mitään aiheeseen liittyvää.
Tänään luennolla keskustelimme hengellisestä ihmisestä ja hengellisen auttamisen tehtävästä seurakuntayhteisössä. Nämä luennot ovat siitä hauskoja, että aiheena ei ole mikään yleisesti tunnettu teolginen ajattelu tai menettelytapa, vaan luennoitsijana toimiva saksalainen herrasmies kertoilee omia kokemuksiaan ja jakaa omiaan ja kai vähän Kirkkojen Maailmanneuvostonkin ajatuksia meille opiskelijoille. Puheisiin seurakunnasta liittyy usein toiveajattelua ja suurta yhteisöllisyyden kaipuuta. Tänään puhuimme seurakunnan sijasta itse asiassa "kristittyjen yhteisöstä" jonka tehtävänä on jakaa jäsentensä huolet, toiveet, ilot ja surut. Sinänsä ihana ja kristilliseen lähimmäisenrakkauteen hyvin sopiva ajatus, mutta toimivuudesta todellisten ihmisten ollessa kyseessä en ole varma.
Ihmisen elämänkaaressa voidaan uskon ja Jumalasuhteen ajatella tuovan viisauden ja lääkkeen elämän vaivoihin. Luennoitsijan mukaan kirkko on parantava yhteisö ja sen jäsenten tulisi tehdä parantavaa työtä toisiaan kohtaan (termi healing ei mielestäni käänny ihan luontevasti suomeksi, mutta jonkinlaisesta eheytymisestä on kaiketi kyse). Omasta mielestäni Jumala on se parantava voima joka maailmassa toimii, vaikkakin kristityt toimillaan voivat tätä rakkautta välittää eteenpäin. Kaikki auttaminen, eheytyminen ja hyväksytyksi tulemisen kokemus vaatii kuitenkin läsnäoloa ja vahvaa luottamusta, mikä ei ole oletuksena läsnä kristittyjen ihmisten yhteisöissä, kuten seurakunnissa. Kuitenkin ehkä samalla tavoin kuin kaikki kristityt ovat yhtä Kristuksen ruumista, ei tämän ruumiin jäsenistä ja osista koostuvaa yheteisöäkään ole tarkoitu rajata joksinkin institutionaalisesti toimivaksi kristittyjen yhteenliittymäksi. Kun maailmassa ja ympärillämme on ihmisiä, jotka jakavat saman uskon ja toteuttavat samaa Jeesuksen opetusta kuin me, on hengellinen todellisuus läsnä tässä ja nyt.
Kristuksen ruumissa kauaksi toisistaan kurotettujen käsienkin pikkusormet ovat toisiinsa yhteydesä ja kun kädet tuodaan yhteen ja pikkusormet kohtaavat, tunnistavat ne toisensa saman ruumiin jäseniksi ja Kristuksen omiksi. Uskovat ihmiset maailmassa ovat Jumalan lapsia ja he saavat olla toisilleen tukena,vahvistuksena ja todistuksena Jumalan hyvyydestä. Ja se parantaminen, no sitä tapahtuu. Herra vain tietää miten.
Virrestä 600
"Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt."
Hyvää yötä!
Mä olen sitä mieltä, että Merimieskirkoilla tämä asia on oivallettu. Työssä tärkeää ja keskeistä on ollut "hyvä kohtaaminen" ja se näkyy, Lontoon Merimieskirkko on sosiaalinen yhteisö, jossa jaetaan ilot ja surut.
VastaaPoista