Nollassa

Matkalla oleminen on jotenkin sellainen tila, jossa tunteet ja ajatukset nousevat väistämättä esiin. Nekin asiat, jotka kotona ja arjen kiireessä pysyvät mielen perukoilla, on kohdattava tyhjässä terminaalissa tai hämärässä yöbussissa. Matkalle otan usein mukaan mp3-soittimen, ihan vain jouduttamaan ajankulua ja häivyttämään häiriöääniä julkisissa kulkuvälineissä. Musiikki antaa taustan ajatuksille ja herkistää tuntemaan.

"The world is turning and twisted clouds fill the sky we fly
It´s just my eyes painting pictures in the mirror of my mind
And you stay by my side as we watch the world going down.

I´m happy to leave and I´m happy to come home
And i´m happy to stay and I´m happy to go."

Kauan sitten olin katsomassa Hanna Marshin keikkaa kultani kanssa. Kappaleiden välissä laulaja puheli kirjoittaneensa "Floating"-kappaleen sanat lentokoneessa hetken mielijohteesta paperipussin kylkeen, siis sellaisen oksennuspussin. Sanoissa hän halusi kuvata lähtemisen, matkalla olemisen ja palaamisen ihanuutta ja kamaluutta.
Itse ollessani matkalla olen liikuttunut noista sanoista ja muistoista joita kappaleen kuulemiseen liitty. Itkenyt onnesta ja sen puuttumisesta.

"Tell me truth no as time stops
is it as transparent as your arms?
--
We´re melting to one
free from it all, free from it all...
We´re free from it all."

Nuoruuteni seurakunnassa mieleeni jäi raamattuopetuksesta Raamattuun mitenkään liittymätön elämänviisaus, jonka arvostamani työntekijä kerran kertoi:
"Ihmisiin pettyy aina."

Unta vai utopiaa?

Sain joskus kaksi vuorokautta sitten päähäni ajatuksen. Ajattelin että kirkon tulisi kiinnittää katseensa tilastojen sijasta ihmiseen, kirkon ja seurakunnan jäseneen. Taisin olla unen ja valveen rajamailla kun tämä ajatus pälkähti päähäni, enkä sitä ennen tai sen jälkeen ajatellut mitään aiheeseen liittyvää.

Tänään luennolla keskustelimme hengellisestä ihmisestä ja hengellisen auttamisen tehtävästä seurakuntayhteisössä. Nämä luennot ovat siitä hauskoja, että aiheena ei ole mikään yleisesti tunnettu teolginen ajattelu tai menettelytapa, vaan luennoitsijana toimiva saksalainen herrasmies kertoilee omia kokemuksiaan ja jakaa omiaan ja kai vähän Kirkkojen Maailmanneuvostonkin ajatuksia meille opiskelijoille. Puheisiin seurakunnasta liittyy usein toiveajattelua ja suurta yhteisöllisyyden kaipuuta. Tänään puhuimme seurakunnan sijasta itse asiassa "kristittyjen yhteisöstä" jonka tehtävänä on jakaa jäsentensä huolet, toiveet, ilot ja surut. Sinänsä ihana ja kristilliseen lähimmäisenrakkauteen hyvin sopiva ajatus, mutta toimivuudesta todellisten ihmisten ollessa kyseessä en ole varma.

Ihmisen elämänkaaressa voidaan uskon ja Jumalasuhteen ajatella tuovan viisauden ja lääkkeen elämän vaivoihin. Luennoitsijan mukaan kirkko on parantava yhteisö ja sen jäsenten tulisi tehdä parantavaa työtä toisiaan kohtaan (termi healing ei mielestäni käänny ihan luontevasti suomeksi, mutta jonkinlaisesta eheytymisestä on kaiketi kyse). Omasta mielestäni Jumala on se parantava voima joka maailmassa toimii, vaikkakin kristityt toimillaan voivat tätä rakkautta välittää eteenpäin. Kaikki auttaminen, eheytyminen ja hyväksytyksi tulemisen kokemus vaatii kuitenkin läsnäoloa ja vahvaa luottamusta, mikä ei ole oletuksena läsnä kristittyjen ihmisten yhteisöissä, kuten seurakunnissa. Kuitenkin ehkä samalla tavoin kuin kaikki kristityt ovat yhtä Kristuksen ruumista, ei tämän ruumiin jäsenistä ja osista koostuvaa yheteisöäkään ole tarkoitu rajata joksinkin institutionaalisesti toimivaksi kristittyjen yhteenliittymäksi. Kun maailmassa ja ympärillämme on ihmisiä, jotka jakavat saman uskon ja toteuttavat samaa Jeesuksen opetusta kuin me, on hengellinen todellisuus läsnä tässä ja nyt.

Kristuksen ruumissa kauaksi toisistaan kurotettujen käsienkin pikkusormet ovat toisiinsa yhteydesä ja kun kädet tuodaan yhteen ja pikkusormet kohtaavat, tunnistavat ne toisensa saman ruumiin jäseniksi ja Kristuksen omiksi. Uskovat ihmiset maailmassa ovat Jumalan lapsia ja he saavat olla toisilleen tukena,vahvistuksena ja todistuksena Jumalan hyvyydestä. Ja se parantaminen, no sitä tapahtuu. Herra vain tietää miten.

Virrestä 600
"Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt."

Hyvää yötä!

Onnea Puu-Vallilassa

Tällaista syntyi viime syksynä kuvauskeikalla Vallilassa.

Jos haluat kulkea nopeasti, kulje yksin. Mutta jos haluat päästä pitkälle, kulje yhdessä.

Ihmiset ovat ihania. Mikään ei ole parempaa kuin fiksu,
rento kanssakäyminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen.
Tällä viikolla olen kahdesti päätynyt keskustelemaan
pitkäksi toviksi puolituttujen kanssa ja todella
keskustellut. Vaikka opiskelijajärjetöt joskus tuntuvat
tyhjänpäiväisiltä tyhjäntoimittamispaikoilta ja
aivokuolettavilta aikasyöpöiltä, olen viime aikoina
löytänyt mielekkäitä ihmisiä ja mielekästä tekemistä
paikoista, joiden todellista, syvällistä jäsenyyttä
ja sitoutumista olen joskus pitänyt toisarvoisena.
Ehkä aktiivisuus ja sitkeä mukanaolo todella koituu
lopulta vaivan arvoiseksi. Olen saanut viettää aikaa
myös vanhojen ystävien kanssa tavallista enemmän,
mikä on ihanaa. Ihmiset ovat ihania.

Jo jonkin aikaa sitten kuulin Lähetyskirkon messussa
ihanan 3/4 tahtilajiin kirjoitetun virren 543 sovitettuna
pianolle, perkussioille ja sopraanosaksofonille.
Esitys oli unohtumaton, mutta jo pelkät sanat toimivat kuin rukous.

Virrestä 543
"Valkeus iankaikkinen,
valaise sydämeni.
Pois pyyhi velka syntien
ja laiminlyöntieni.
Suo ilo, voima, ymmärrys,
sinulle olkoon ylistys
armosi suuren tähden.

Suo, ettei aamurukous
sammuisi huulilleni.
Lahjoita mielen puhtaus
ohjaamaan askeleni.
Tee minut tunnolliseksi
hoitamaan päivän toimeni,
siunaus niihin anna.

Maailman olet valkeus
vain sinä, valtiaani.
Kun kohtaa mielen masennus
ja haittaa toimintaani,
kirkasta, Jeesus, kasvosi,
katsahda minun puoleeni
ja huolten alta auta.

Kun ystävien seurassa
viihdymme vapaahetkin,
niin valollasi kirkasta
puuhamme hupaisetkin.
Käy vierellämme, näytä tie,
maailma ettei harhaan vie
ja tahraa sieluamme.

Sinua, Jeesus, palvella
saan valtakunnassasi
ja työtä tehdä, iloita
sun armahtamanasi.
Suo minun olla ystävä
ja hyvyyttäsi säteillä
kaikille, joita kohtaan."

Poveriinan vaatekaapissa

Kylmääkin kylmemmän sunnuntain vietin aamupäivällä Vallilan kirppiksellä ja myöhemmin kiireettömällä(!) lounaalla ystävän luona. Lepopäivänä pitää varoa ettei vaan rasita itseään liikaa. Tänään ehdoton vaivannäkökiintiö täyttyi aamun kohtuuttomasta julkisilla kulkuvälineillä sähläämisestä ja lumikinoksissa tarpomisesta. Onneksi palkinto odotti perillä ihanien kirpparilöytöjen ja perusteellisen lounaan muodossa!

Ja tässä rakkaat lukijat päivän asu:


Trikoopaita Indiska, neule Marimekko,
huivi second hand, hame Nanso,
legginsit en muista mistä, sukat äidiltä,
aurinkolasit second hand, laukku second hand,
sänky kuvausrekvisiittaa.

Päivän biisi:
Cut Copy/Hearts on fire

Päivän puheenaiheet: Turhat osakunnat, paasto, parinmuodostus, Siionin virret, tärkeät osakunnat, nunnaksi ryhtyminen.

Päivän tuoksu: Uuden villahuivin edellisen käyttäjän mummohajuvesi ja tiskipöydällä useamman päivän hengailleet tiskit.

Hauraan harmaata

Kahden muutosten kevään jälkeen seuraa myös kolmas. Olen tällä hetkellä etsimässä uutta kotia ja kevään mittaan selviää mihin päädyn. Kiitos kaikille ystäville jotka ovat olleet tukena tässä kaikessa!

Sigur Rosin Saeglópur kuvatkoon sitä mielentilaa johon yritän itseni tyynnyttää ja ajatella sitä aikaa kun tulevaisuus näyttää selkeämmältä. Ihana tuutulaulu...

Ja sitten kävikin niin...

Ajattelin vielä valottaa hieman taustaa blogiprojektini takana. Olen jo pidempään halunnut kirjoitella silloin tällöin päässä häivähteleviä ajatuksia johonkin, jossa niitä voisi tarkemmin punnita ja reflektoida. Kauniit asiat kuvien muodossa myös usein kaipaisivat parempaa paikkaa päästä esille kuin tietokoneen loputtomat kuvakansiot. Niinpä yritän tällaista. Innostun tunnetusti nopeasti ja into hiipuu uutuudenviehätyksen tavoin, mutta olen silti optimistinen. Saattaahan tämä blogi muodostua myös erityisen tärkeäksi paikaksi, jonka eteen jaksan nähdä vaivaa niin hyvinä kuin huonoina aikoina.

Lisäksi blogillani on yksi kaukainen esikuva, erään puolitutun ihmisen blogi, jota eksyin joskus kuukausia sitten ihastelemaan. Päivää myöhemmin kun olin perustanut tämän blogin, törmäsin tuohon salaa ihailemaani ihmiseen yliopiston vierailijaluennolla. Siinä hän istui, etummaiselle rivillä viistosti minusta katsottuna, autuaan tietämättömänä. No, sanaton kiitos lähtee tälle naiselle, jonka innoittamana nyt elämäni hajatelmista kirjoittelen.

Nimivalinta on peräisin mummun kirjahyllystä nuoruusvuosina löytynestä ikivanhasta hartauskirjasta, jonka kaikessa syvällisyydessään jopa hieman naiviakin viisautta eivät vuodet ole pilanneet vähääkään.


Juuri tätä kirjoittaessani päähäni pälkähti virke vanhasta ihanasta lastenlorusta.
Se menee näin:
"Mistä on pienet tytöt tehty?
Mistä on pienet tytöt tehty?
Sokerista, kukkasista,
inkivääristä, kanelista.
Niistä on pienet tytöt tehty."




Hietalahdenhallin räystäiden jääpuikot ovat muuten tänä päivänä kymmenisen kertaa isompia kuin tammikuun lopussa otetussa kuvassa. Suosittelen mennä katsomaan noita talvisen kaupunkiluonnon mestariteoksia. Kulkevat myös nimellä Etelä-Helsingin kahdeksas ihme. Niin mykistäviä ne ovat.