Olen aloittanut "Elämäni ilman alkoholia"-experiencen. Idea tähän uuteen suuntaan syntyi torstain teologibileiden jälkeen, kun kahden juoman ja kahden tupakan jälkeen olo oli yöllä todella kurja. Fyysinen humala ja henkinen krapula samanaikaisesti.
Lauantaina olin sitten bileissä, ja aluksi juomattomuus tuntui vähän hölmöltä Sijaistoimintona lipitin limsaa ja yritin päästä henkisesti nousuhumalaan kiinni. Ihan kuin juoksulenkissä, aluksi tuntuu nihkeältä mutta sitkeä jatkaminen palkitsee ja jaksaa paljon pidempään kuin olisi uskonutkaan. Yhdeltä lähdin hyvillä mielin juhlien jatkoilta ja nukahdin kotona levollisesti.
Sunnuntai toi tullessaan ihanan retken Meilahteen taidemuseoon, uimakopin näköiseen camera obscuraan ja siihen hurmaavaan huvilakahvilaan Tamminiementiellä.
Kotona vietettiin iltapäivällä perinteisiä seuroja, ja virren veisuu ja puheet olivat mukavaa vaihtelua totuttuun.
Olen joka päivä kiitollinen siitä, että ympärilläni on ihmisiä, jotka jakavat kanssani sen yhden suurimman jaettavan.
Lisää tällaisia ihania aurinkoisia päiviä! Otsikosta huolimatta olen ollut kaikkea muuta kuin melankolinen viime aikoina, mutta Lapkon uusi levy on soinut ahkerasti lauantaista lähtien. Vielä kun saisi siirrettyä tämän upean kevätflown opiskeluihin, niin...
/Tapaa minut aamulla
kaikki alkaa silloin alusta
olen unohtanut kaiken
mikä koskaan satutti minua/
-Regina
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
tiistai 20. huhtikuuta 2010
Kohti uutta?
Sain jo pitkään suunnitteilla olleen viikkosiivouksen (lue:kuukausisiivous) hoidettua vihdoin tänään. Viime viikon kiireessä ja viikonlopun pää kolmantena jalkana juoksemisessa huone ehti kasaantua järkyttäväksi pöly&vaate sekasorroksi.
Joka tapauksessa viikonlopusta toipuminen vei kokonaiset puolitoista päivää, koska samalle viikonlopulle oli siunaantunut lähetyskurssi, tomaattitempaus ja osiksen pyjamabileet. Tomaattitempaukseen liittyvät ristiriitaiset tunteen kalvavat vieläkin mielen taka-alalla, mutta olen silti ylpeä siitä että kovin alku-urakka on nyt ohi. Pyjamabileiden ja lähetyskurssin yhdistäminen taas sai aikaan sen, että pyöräilin bileiden jälkeen kotiin saunanpuhtoisena kauniissa aamuauringossa. Nukuin alle kaksi tuntia ennen lähtöä kurssille, jossa ulkoinen habitukseni ei toivottavasti kielinyt turkasesta väsymyksestä ja metafyysisestä mielentilasta.
Lehdessä kerrottiin että keväällä hormonien vaikutuksesta keho "yrittää kaikkensa rakastumisen tunteen aikaasaamiseksi". Tänään aurinko paistoi vielä iltapäivällä viiden jälkeen läpivalaisten Kruunuhaan kadut ja korttelit, ja tästä inspiroituneena viritin pariksi tunniksi päiväunikanavan päälle ja koomailin sängyssä shaalin alla. Mmm...
Unessani seikkailivat vanhassa kauniissa puutalossa Terhi Kokkonen, Joel Melasniemi ja ruskeasilmäinen Tavallinen (teologi) Mies ja SMG soi taustalla.
Todellisessa elämässä surkeaa hetken mielijohteesta ihastumista välttääkseni ja toisen ihmisen kaipuuta lievittääkseni olen viime aikoina pohtinut suhteita.
Ensinnäkin olin Tampereella veljeni synttärikemuissa jokunen viikko sitten, Valkeakoskelta emigroituneen akateemisen ituhippiklaanin vieraana. Juuri kolmekymppisten tyyppien bileissä ihmissuhteet olivat jokseenkin vakiintuneita, mutta vain harvat naimisissa. Vanhojen pariskuntien yhteiselo oli välinpitämätöntä toisiaan kohtaan ja päät vedettiin täyteen kuin yhteisestä sopimuksesta, kun ne muksut on kerrankin siellä mummolassa. Illan edetessä kipeitä asioita ja vieraantuneisuutta ei ollut vaikea tulkita puolisoiden väliltä. Intohimoinen mutta päällepäin epäsuhtainen suhde akateemisesti koulutetun nuoren naisen ja oman tiensä kulkijan välillä. Hiljaisen viisas mutta yksinäisen oloinen hyvin menestyvä jatko-opiskelijanainen. Sekava ja epävarma ikuinen humanistimiekkonen. Niin ja veljeni, jonka toivoisin vielä perustavan perheen vaikkakin vakiintuminen ei näytä todennäköiseltä lähitulevaisuudessa. Mutta valmistuminen ilmeisestikin kymmenen vuoden opiskelun jälkeen on jo ajankohtaista, joten ehkäpä ne asiat sitten etenevät kaikki aikanaan...
Toisena esimerkkinä siskoni, jonka luona olin kolmikymppisillä hieman aiemmin. Juhlien vieraat lähes kaikki olivat naimisissa ja yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta pitkään seurustelleita ja perheellisiä. Juhlat alkoivat klo 16, lapset oli jätetty kotiin toisen puolison hoiviin tai isovanhempien luo. Parhaimmissa tapauksissa äiti juhli ensin alkuillan, meni sitten kotiin imettämään ja päästi samalla isän vapaaksi juhlimaan loppuillaksi. Niin se vaan menee, tietysti! Ihmiset olivat mukavia ja lämpimiä vaikka väsymys ja perheen tuoma vastuu eri tavoin painoivat uran alkuvaiheessa olevia pienten lasten äitien mielissä. Niin ja lojaalius näkyy myös siinä, että jos uupunut äiti sammuu yläkerran vierashuoneeseen, lähtee isä kiltisti taksilla kotiin pitämään seuraa aamulla heräävälle tyttärelle.
Kolmanneksi huomaan itse pohtivani erinäisiä ystävyydentapaisiani. Jostain uudesta ja erilaisesta (tai ehkä paremminkin utopistisesta) haaveillessani olen optimistinen tapaamieni ihmisten suhteen. Kämppiksissäni on monta jotka pystyvät keskustelemaan ja käsittelemään asioita kypsällä tavalla. Rehellisiä, kilttejä, ahkeria, tietoisia niin monista asioista, syistä ja seurauksista, tästä ja tuonpuoleisesta ja ehkä juuri siksi jännittävällä tavalla hauraita ja vahvoja samaan aikaan.
Toisaalla järjestötuttavuus jonka sisäänpäinkääntyneisyys vetoaa tietämään lisää. Suhteessamme epätavallinen yhteys ja vahva läsnäolo vaikka todellisuudessa ei mitään hajua mitä toisen mielessä liikkuu.
Niin ja sitten haave Tavallisesta Miehestä. Mutkaton, komea tavalla jonka huomaa vasta tarkemmin katsottuaan, poikamaisen hauska mutta aikuismaisen luotettava. Rento, fiksu, huomioonottava. Sitoutunut kristitty.
Haave.
Apua kevät!!!
Joka tapauksessa viikonlopusta toipuminen vei kokonaiset puolitoista päivää, koska samalle viikonlopulle oli siunaantunut lähetyskurssi, tomaattitempaus ja osiksen pyjamabileet. Tomaattitempaukseen liittyvät ristiriitaiset tunteen kalvavat vieläkin mielen taka-alalla, mutta olen silti ylpeä siitä että kovin alku-urakka on nyt ohi. Pyjamabileiden ja lähetyskurssin yhdistäminen taas sai aikaan sen, että pyöräilin bileiden jälkeen kotiin saunanpuhtoisena kauniissa aamuauringossa. Nukuin alle kaksi tuntia ennen lähtöä kurssille, jossa ulkoinen habitukseni ei toivottavasti kielinyt turkasesta väsymyksestä ja metafyysisestä mielentilasta.
Lehdessä kerrottiin että keväällä hormonien vaikutuksesta keho "yrittää kaikkensa rakastumisen tunteen aikaasaamiseksi". Tänään aurinko paistoi vielä iltapäivällä viiden jälkeen läpivalaisten Kruunuhaan kadut ja korttelit, ja tästä inspiroituneena viritin pariksi tunniksi päiväunikanavan päälle ja koomailin sängyssä shaalin alla. Mmm...
Unessani seikkailivat vanhassa kauniissa puutalossa Terhi Kokkonen, Joel Melasniemi ja ruskeasilmäinen Tavallinen (teologi) Mies ja SMG soi taustalla.
Todellisessa elämässä surkeaa hetken mielijohteesta ihastumista välttääkseni ja toisen ihmisen kaipuuta lievittääkseni olen viime aikoina pohtinut suhteita.
Ensinnäkin olin Tampereella veljeni synttärikemuissa jokunen viikko sitten, Valkeakoskelta emigroituneen akateemisen ituhippiklaanin vieraana. Juuri kolmekymppisten tyyppien bileissä ihmissuhteet olivat jokseenkin vakiintuneita, mutta vain harvat naimisissa. Vanhojen pariskuntien yhteiselo oli välinpitämätöntä toisiaan kohtaan ja päät vedettiin täyteen kuin yhteisestä sopimuksesta, kun ne muksut on kerrankin siellä mummolassa. Illan edetessä kipeitä asioita ja vieraantuneisuutta ei ollut vaikea tulkita puolisoiden väliltä. Intohimoinen mutta päällepäin epäsuhtainen suhde akateemisesti koulutetun nuoren naisen ja oman tiensä kulkijan välillä. Hiljaisen viisas mutta yksinäisen oloinen hyvin menestyvä jatko-opiskelijanainen. Sekava ja epävarma ikuinen humanistimiekkonen. Niin ja veljeni, jonka toivoisin vielä perustavan perheen vaikkakin vakiintuminen ei näytä todennäköiseltä lähitulevaisuudessa. Mutta valmistuminen ilmeisestikin kymmenen vuoden opiskelun jälkeen on jo ajankohtaista, joten ehkäpä ne asiat sitten etenevät kaikki aikanaan...
Toisena esimerkkinä siskoni, jonka luona olin kolmikymppisillä hieman aiemmin. Juhlien vieraat lähes kaikki olivat naimisissa ja yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta pitkään seurustelleita ja perheellisiä. Juhlat alkoivat klo 16, lapset oli jätetty kotiin toisen puolison hoiviin tai isovanhempien luo. Parhaimmissa tapauksissa äiti juhli ensin alkuillan, meni sitten kotiin imettämään ja päästi samalla isän vapaaksi juhlimaan loppuillaksi. Niin se vaan menee, tietysti! Ihmiset olivat mukavia ja lämpimiä vaikka väsymys ja perheen tuoma vastuu eri tavoin painoivat uran alkuvaiheessa olevia pienten lasten äitien mielissä. Niin ja lojaalius näkyy myös siinä, että jos uupunut äiti sammuu yläkerran vierashuoneeseen, lähtee isä kiltisti taksilla kotiin pitämään seuraa aamulla heräävälle tyttärelle.
Kolmanneksi huomaan itse pohtivani erinäisiä ystävyydentapaisiani. Jostain uudesta ja erilaisesta (tai ehkä paremminkin utopistisesta) haaveillessani olen optimistinen tapaamieni ihmisten suhteen. Kämppiksissäni on monta jotka pystyvät keskustelemaan ja käsittelemään asioita kypsällä tavalla. Rehellisiä, kilttejä, ahkeria, tietoisia niin monista asioista, syistä ja seurauksista, tästä ja tuonpuoleisesta ja ehkä juuri siksi jännittävällä tavalla hauraita ja vahvoja samaan aikaan.
Toisaalla järjestötuttavuus jonka sisäänpäinkääntyneisyys vetoaa tietämään lisää. Suhteessamme epätavallinen yhteys ja vahva läsnäolo vaikka todellisuudessa ei mitään hajua mitä toisen mielessä liikkuu.
Niin ja sitten haave Tavallisesta Miehestä. Mutkaton, komea tavalla jonka huomaa vasta tarkemmin katsottuaan, poikamaisen hauska mutta aikuismaisen luotettava. Rento, fiksu, huomioonottava. Sitoutunut kristitty.
Haave.
Apua kevät!!!
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
Metafyysisiä säveliä
Soittaessani rauhallisen illan ratoksi ikivanhaa suosikkiani Bo Kaspers Orkesteria jähmetyin kuuntelemaan erästä kappaletta, jonka tempossa, melodiassa, sanoissa ja kaikessa on sellaista tyyntä viisautta joka saa vetämään keuhkot täyteen ilmaa. Pelkästään levyltä kuultuna tällaista reaktiota ja rikkumatonta huomion vangitsemista eivät saa aikaan kovin monet esitykset. Tällaiset kappaleet voisivat soida elokuvien taustalla tai lopputeksteissä, silloin kun suuria asioita tapahtuu tai eletään niiden jälkimainingeissa. Tällaiset kappaleet saavat ajattelemaan laajoja skaaloja ja vajoamaan sellaiseen kuplivaan mielikuvitusmaailmaan, jossa auringonvalo tuo esiin parhaat puolet meistä kaikista.
On ihmeellistä että musiikki voi luoda niin vahvan mielentilan, kiskaista täysin pois arkisilta raiteilta, nostaa ilmaan leijumaan. Jos tällainen erityinen kappale soi sattumalta korvalapuissa kävelyretkellä, ei voi kuin pysähtyä muutamaksi minuutiksi, katsoa kaikkea kaunista mikä on ympärillä, ummistaa vain silmät ja antaa hengityksen virrata. Ei siis suositeltavaa musiikkia hikilenkille.
Bo Kaspers Orkesterin diggaileminen on vähän noloa juu, tai ainakin niin veljeni ja hyvä ystäväni saivat minut luokioaikoina uskomaan ja kutsuivat bändiä viihdemusiikiksi tai "musiikiksi".
Itse pistän tämän suosikin nuoruuden lankeamisen piikkiin ja popitan vanhoja kunnon viime vuosituhannen lopun ja tämän vuosituhannen alun plattoja onnellisen kaihoisa hymy kasvoillani. Kaivaudun jazzahtavien sulosointujen ja ilkikurisen kauniiden sanoitusten kuvitteellisen viltin alle. Mikäs siinä, koska vi kommer aldrig att dö.
Vapaan viikonlopun päätteeksikään en tee mitään hyödyllistä, istun vain koneella ja yöunet lykkääntyvät.
Kahtena viimeisenä iltanakin yöunet ovat lykkääntyneet menojen takia. Ei juhlimisen tai juomisen takia vaan ihan vain siitä syystä että on kivaa olla vaihteeksi sosiaalinen, kerrankin kun siihen on mahdollisuus. Olen huono tekemään valintoja viisaasti, rationaalisesti. Näen vaivaa outojen asioiden eteen ja jälkeenpäin mietin, miksi kaikki oleellinen tai tuloksellinen jää omalla kohdallani tavoittamattomaksi tavoitteeksi.
Tällaista moraalista krapulaa aiheuttaa yksi aamuviiteen valvottu ilta ja yksi yli puolenpäivän nukuttu aamu.
Perjantain opiskelijajuhlissa odottamattomasti tapasin viihdyttävän miekkosen, johon olen sattumalta törmännyt useita kertoja keväällä. Viihdyin taas hänen seurassaan ja huvituin hänen kieroutuneesta huumoristaan ja ilkikurisesta olemuksestaan, kunnes puhelin soi ja tyttöystävä tuli paikalle. Pienenpienestä harmituksesta huolimatta huvittavaa tilanteessa oli, etten nähnyt pariskunnan juuri puhuvan kenellekään lyhyeksi jäänen loppuillan aikana tai viihtyneen erikoisemmin. Mukava tyyppi vaikutti olevan kuin virta kytkettynä off-tilaan. Tyyppi ei hehkunut ja imenyt huomiota itseensä niinkuin yleensä. Ehkä tervettä ja normaalia mutta tämän tapauksen kohdalla epätyypillistä ja omasta mielestäni tietenkin sääli.
Tänään raahasin toivottavasti viimeiset tavarat pois vanhasta asunnosta, nyt laatikot odottavat vintillä noutoa vanhempien luokse jemmaan. (Hassua, että turhat mutta kuitenkin jostain syystä säästämisen arvoiset tavarat pitää raijata niin kauas vain lojumaan varastoon.) Entinen koti oli turhista tavaroista ja pölystä putsattuna jotenkin omaan makuuni liian tyhjä, mutta kaiketi ajan myötä ihan tyylikäs ja ainakin asukkaansa näköinen.
Pakkausurakan jälkeen kävimme syömässä kehutussa kortteliravintolassa, jossa avoliittomme aikana emme koskaan saaneet aikaiseksi käydä. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Omaperäisennäköisen turkkilaisen ravintolan ruoka oli niin perinteistä ja hyvää, että jos en olisi jo muuttanut pois, vierailisin tuossa paikassa aina kun jääkaappi on tyhjä tai kuin vatsa vaatii kunnon hemmottelua.
Eli aika usein.
Juttelumme arkisista asioista olivat kuin veljeni kanssa keskustellessa. Hassua. Läheisyyden ja etäisyyden ristiriita.
Vanhasta kodista nappasin mukaan tarpeellisten keittiötavaroiden lisäksi muutaman kierrätyslahjan, eli tavaran, joita en uudessa asunnossani "tarvitse". Drinkkiaineksia ystävälle, jonka kanssa on tullut tissuteltua useampi pullo reilua punkkua silloin kun reilun kaupan viinejä oli markkinoilla vain kahta laatua ja vappua ajatellen pieni opiskelijan tuikitarpeellinen esine ystävälle, jonka seurassa olen juonut itseni rehellisesti känniin asti kypsässä 21 vuoden iässä opiskelijahaalarit päällä. Toivottavasti pääsen pian antamaan lahjat :)
Ristiriita tässäkin, nykyinen asuinpaikkani ja "uusi elämäni" kun pyrkii aina silloin tällöin kontrastiin "vanhan elämäni" ja juhlimisvaihteeni kanssa. Tai sitten vain kuvittelen ja yliarvioin kämppisteni moraalitajun.
Mutta totta kuitenkin on että Jeesuksella on halutessaan mahdollista perustella hyvinkin monenlaisia asioita. Olla vastaan ja tuomita, valitettavasti.
En millään jaksa ajatella, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Aamulla salsaan stressin ja huolet johonkin kauas pois, katsotaan sen jälkeen mitä eteen tulee.
Tässä vielä keväisiä kuvia (jotka on kuitenkin otettu muutama viikko sitten, juuri ennenkuin talvi alkoi väistyä).
On ihmeellistä että musiikki voi luoda niin vahvan mielentilan, kiskaista täysin pois arkisilta raiteilta, nostaa ilmaan leijumaan. Jos tällainen erityinen kappale soi sattumalta korvalapuissa kävelyretkellä, ei voi kuin pysähtyä muutamaksi minuutiksi, katsoa kaikkea kaunista mikä on ympärillä, ummistaa vain silmät ja antaa hengityksen virrata. Ei siis suositeltavaa musiikkia hikilenkille.
Bo Kaspers Orkesterin diggaileminen on vähän noloa juu, tai ainakin niin veljeni ja hyvä ystäväni saivat minut luokioaikoina uskomaan ja kutsuivat bändiä viihdemusiikiksi tai "musiikiksi".
Itse pistän tämän suosikin nuoruuden lankeamisen piikkiin ja popitan vanhoja kunnon viime vuosituhannen lopun ja tämän vuosituhannen alun plattoja onnellisen kaihoisa hymy kasvoillani. Kaivaudun jazzahtavien sulosointujen ja ilkikurisen kauniiden sanoitusten kuvitteellisen viltin alle. Mikäs siinä, koska vi kommer aldrig att dö.
Vapaan viikonlopun päätteeksikään en tee mitään hyödyllistä, istun vain koneella ja yöunet lykkääntyvät.
Kahtena viimeisenä iltanakin yöunet ovat lykkääntyneet menojen takia. Ei juhlimisen tai juomisen takia vaan ihan vain siitä syystä että on kivaa olla vaihteeksi sosiaalinen, kerrankin kun siihen on mahdollisuus. Olen huono tekemään valintoja viisaasti, rationaalisesti. Näen vaivaa outojen asioiden eteen ja jälkeenpäin mietin, miksi kaikki oleellinen tai tuloksellinen jää omalla kohdallani tavoittamattomaksi tavoitteeksi.
Tällaista moraalista krapulaa aiheuttaa yksi aamuviiteen valvottu ilta ja yksi yli puolenpäivän nukuttu aamu.
Perjantain opiskelijajuhlissa odottamattomasti tapasin viihdyttävän miekkosen, johon olen sattumalta törmännyt useita kertoja keväällä. Viihdyin taas hänen seurassaan ja huvituin hänen kieroutuneesta huumoristaan ja ilkikurisesta olemuksestaan, kunnes puhelin soi ja tyttöystävä tuli paikalle. Pienenpienestä harmituksesta huolimatta huvittavaa tilanteessa oli, etten nähnyt pariskunnan juuri puhuvan kenellekään lyhyeksi jäänen loppuillan aikana tai viihtyneen erikoisemmin. Mukava tyyppi vaikutti olevan kuin virta kytkettynä off-tilaan. Tyyppi ei hehkunut ja imenyt huomiota itseensä niinkuin yleensä. Ehkä tervettä ja normaalia mutta tämän tapauksen kohdalla epätyypillistä ja omasta mielestäni tietenkin sääli.
Tänään raahasin toivottavasti viimeiset tavarat pois vanhasta asunnosta, nyt laatikot odottavat vintillä noutoa vanhempien luokse jemmaan. (Hassua, että turhat mutta kuitenkin jostain syystä säästämisen arvoiset tavarat pitää raijata niin kauas vain lojumaan varastoon.) Entinen koti oli turhista tavaroista ja pölystä putsattuna jotenkin omaan makuuni liian tyhjä, mutta kaiketi ajan myötä ihan tyylikäs ja ainakin asukkaansa näköinen.
Pakkausurakan jälkeen kävimme syömässä kehutussa kortteliravintolassa, jossa avoliittomme aikana emme koskaan saaneet aikaiseksi käydä. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Omaperäisennäköisen turkkilaisen ravintolan ruoka oli niin perinteistä ja hyvää, että jos en olisi jo muuttanut pois, vierailisin tuossa paikassa aina kun jääkaappi on tyhjä tai kuin vatsa vaatii kunnon hemmottelua.
Eli aika usein.
Juttelumme arkisista asioista olivat kuin veljeni kanssa keskustellessa. Hassua. Läheisyyden ja etäisyyden ristiriita.
Vanhasta kodista nappasin mukaan tarpeellisten keittiötavaroiden lisäksi muutaman kierrätyslahjan, eli tavaran, joita en uudessa asunnossani "tarvitse". Drinkkiaineksia ystävälle, jonka kanssa on tullut tissuteltua useampi pullo reilua punkkua silloin kun reilun kaupan viinejä oli markkinoilla vain kahta laatua ja vappua ajatellen pieni opiskelijan tuikitarpeellinen esine ystävälle, jonka seurassa olen juonut itseni rehellisesti känniin asti kypsässä 21 vuoden iässä opiskelijahaalarit päällä. Toivottavasti pääsen pian antamaan lahjat :)
Ristiriita tässäkin, nykyinen asuinpaikkani ja "uusi elämäni" kun pyrkii aina silloin tällöin kontrastiin "vanhan elämäni" ja juhlimisvaihteeni kanssa. Tai sitten vain kuvittelen ja yliarvioin kämppisteni moraalitajun.
Mutta totta kuitenkin on että Jeesuksella on halutessaan mahdollista perustella hyvinkin monenlaisia asioita. Olla vastaan ja tuomita, valitettavasti.
En millään jaksa ajatella, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Aamulla salsaan stressin ja huolet johonkin kauas pois, katsotaan sen jälkeen mitä eteen tulee.
Tässä vielä keväisiä kuvia (jotka on kuitenkin otettu muutama viikko sitten, juuri ennenkuin talvi alkoi väistyä).
sunnuntai 4. huhtikuuta 2010
Pääsiäispäivitys
Niinhän se menee, paljon asioita tapahtuu ympärillä ja paljon asioita pyörii mielessä mutta aika ja keskittyminen eivät meinaa riittää pysähtymiseen ja kaikesta kertomiseen.
Olen tyytyväinen. Asun pientä huonetta Kruununhaassa. Samassa ja viereisessä huoneistossa minulla on 14 kämppistä. Ihania ihmisiä, joihin toivon voivani tutustua hyvin tulevaisuudessa. Muuttopäiväni iltana pidimme yhteistä rukouspiiriä, niinkuin on tapana kaksi kertaa viikossa. Aika huisia.
Yksi ongelma elämässäni on ehdottomasti ratkaistu kun olen taas päässyt omilleni ja eilisen pääsiäisyön messun jälkeen muistan nukahtaneeni tyytyväisenä ilman turhia murehtimisia. Mutta silti... en kuvittele että kaikki muuttuisi yhtäkkiä helpoksi.
Sain entiseltäni sähköpostilla spotify-soittolistat jotka olin jättänyt jälkeeni ja pyynnön risoton ohjeesta vastapalvelukseksi. Tavaroitakin on vielä vanhassa kodissa. Luopumista, uudeleenjärjestelyä, paikkailua, hakemista, rakentamista, sitä tämä on ollut ja tulee olemaan.
Pääsiäinen on joka tapauksessa sujunut mainiosti, rauhallisissa tunnelmissa niin henkisesti kuin fyysisesti ja uuden kotinikin puolesta. Suuri osa asukkaista on kotopuolessa viettämässä lomaa. Olen onnellinen, että minulla on ihmisiä ympärilläni, mutta uusi sosiaalisuuden aste silti hieman pelottaa. Onko minusta siihen? Olenko oikeanlainen? Voinko olla oma itseni? Tullaanko minusta pitämään?
Tunnen kuitenkin että minut on johdatettu tänne joten mikään ei voi mennä pieleen. Eihän?
Pääsyni hyvään digikameraan on muuton myötä hieman hankaloitunut, mutta uudessa olohuoneessani on ihana piano jota saan soittaa niin paljon kuin haluan. Kun ovi sulkeutuu ikkuna aukeaa.
Olen tyytyväinen. Asun pientä huonetta Kruununhaassa. Samassa ja viereisessä huoneistossa minulla on 14 kämppistä. Ihania ihmisiä, joihin toivon voivani tutustua hyvin tulevaisuudessa. Muuttopäiväni iltana pidimme yhteistä rukouspiiriä, niinkuin on tapana kaksi kertaa viikossa. Aika huisia.
Yksi ongelma elämässäni on ehdottomasti ratkaistu kun olen taas päässyt omilleni ja eilisen pääsiäisyön messun jälkeen muistan nukahtaneeni tyytyväisenä ilman turhia murehtimisia. Mutta silti... en kuvittele että kaikki muuttuisi yhtäkkiä helpoksi.
Sain entiseltäni sähköpostilla spotify-soittolistat jotka olin jättänyt jälkeeni ja pyynnön risoton ohjeesta vastapalvelukseksi. Tavaroitakin on vielä vanhassa kodissa. Luopumista, uudeleenjärjestelyä, paikkailua, hakemista, rakentamista, sitä tämä on ollut ja tulee olemaan.
Pääsiäinen on joka tapauksessa sujunut mainiosti, rauhallisissa tunnelmissa niin henkisesti kuin fyysisesti ja uuden kotinikin puolesta. Suuri osa asukkaista on kotopuolessa viettämässä lomaa. Olen onnellinen, että minulla on ihmisiä ympärilläni, mutta uusi sosiaalisuuden aste silti hieman pelottaa. Onko minusta siihen? Olenko oikeanlainen? Voinko olla oma itseni? Tullaanko minusta pitämään?
Tunnen kuitenkin että minut on johdatettu tänne joten mikään ei voi mennä pieleen. Eihän?
Pääsyni hyvään digikameraan on muuton myötä hieman hankaloitunut, mutta uudessa olohuoneessani on ihana piano jota saan soittaa niin paljon kuin haluan. Kun ovi sulkeutuu ikkuna aukeaa.
torstai 11. maaliskuuta 2010
Nollassa
Matkalla oleminen on jotenkin sellainen tila, jossa tunteet ja ajatukset nousevat väistämättä esiin. Nekin asiat, jotka kotona ja arjen kiireessä pysyvät mielen perukoilla, on kohdattava tyhjässä terminaalissa tai hämärässä yöbussissa. Matkalle otan usein mukaan mp3-soittimen, ihan vain jouduttamaan ajankulua ja häivyttämään häiriöääniä julkisissa kulkuvälineissä. Musiikki antaa taustan ajatuksille ja herkistää tuntemaan.
"The world is turning and twisted clouds fill the sky we fly
It´s just my eyes painting pictures in the mirror of my mind
And you stay by my side as we watch the world going down.
I´m happy to leave and I´m happy to come home
And i´m happy to stay and I´m happy to go."
Kauan sitten olin katsomassa Hanna Marshin keikkaa kultani kanssa. Kappaleiden välissä laulaja puheli kirjoittaneensa "Floating"-kappaleen sanat lentokoneessa hetken mielijohteesta paperipussin kylkeen, siis sellaisen oksennuspussin. Sanoissa hän halusi kuvata lähtemisen, matkalla olemisen ja palaamisen ihanuutta ja kamaluutta.
Itse ollessani matkalla olen liikuttunut noista sanoista ja muistoista joita kappaleen kuulemiseen liitty. Itkenyt onnesta ja sen puuttumisesta.
"Tell me truth no as time stops
is it as transparent as your arms?
--
We´re melting to one
free from it all, free from it all...
We´re free from it all."
Nuoruuteni seurakunnassa mieleeni jäi raamattuopetuksesta Raamattuun mitenkään liittymätön elämänviisaus, jonka arvostamani työntekijä kerran kertoi:
"Ihmisiin pettyy aina."
"The world is turning and twisted clouds fill the sky we fly
It´s just my eyes painting pictures in the mirror of my mind
And you stay by my side as we watch the world going down.
I´m happy to leave and I´m happy to come home
And i´m happy to stay and I´m happy to go."
Kauan sitten olin katsomassa Hanna Marshin keikkaa kultani kanssa. Kappaleiden välissä laulaja puheli kirjoittaneensa "Floating"-kappaleen sanat lentokoneessa hetken mielijohteesta paperipussin kylkeen, siis sellaisen oksennuspussin. Sanoissa hän halusi kuvata lähtemisen, matkalla olemisen ja palaamisen ihanuutta ja kamaluutta.
Itse ollessani matkalla olen liikuttunut noista sanoista ja muistoista joita kappaleen kuulemiseen liitty. Itkenyt onnesta ja sen puuttumisesta.
"Tell me truth no as time stops
is it as transparent as your arms?
--
We´re melting to one
free from it all, free from it all...
We´re free from it all."
Nuoruuteni seurakunnassa mieleeni jäi raamattuopetuksesta Raamattuun mitenkään liittymätön elämänviisaus, jonka arvostamani työntekijä kerran kertoi:
"Ihmisiin pettyy aina."
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
Unta vai utopiaa?
Sain joskus kaksi vuorokautta sitten päähäni ajatuksen. Ajattelin että kirkon tulisi kiinnittää katseensa tilastojen sijasta ihmiseen, kirkon ja seurakunnan jäseneen. Taisin olla unen ja valveen rajamailla kun tämä ajatus pälkähti päähäni, enkä sitä ennen tai sen jälkeen ajatellut mitään aiheeseen liittyvää.
Tänään luennolla keskustelimme hengellisestä ihmisestä ja hengellisen auttamisen tehtävästä seurakuntayhteisössä. Nämä luennot ovat siitä hauskoja, että aiheena ei ole mikään yleisesti tunnettu teolginen ajattelu tai menettelytapa, vaan luennoitsijana toimiva saksalainen herrasmies kertoilee omia kokemuksiaan ja jakaa omiaan ja kai vähän Kirkkojen Maailmanneuvostonkin ajatuksia meille opiskelijoille. Puheisiin seurakunnasta liittyy usein toiveajattelua ja suurta yhteisöllisyyden kaipuuta. Tänään puhuimme seurakunnan sijasta itse asiassa "kristittyjen yhteisöstä" jonka tehtävänä on jakaa jäsentensä huolet, toiveet, ilot ja surut. Sinänsä ihana ja kristilliseen lähimmäisenrakkauteen hyvin sopiva ajatus, mutta toimivuudesta todellisten ihmisten ollessa kyseessä en ole varma.
Ihmisen elämänkaaressa voidaan uskon ja Jumalasuhteen ajatella tuovan viisauden ja lääkkeen elämän vaivoihin. Luennoitsijan mukaan kirkko on parantava yhteisö ja sen jäsenten tulisi tehdä parantavaa työtä toisiaan kohtaan (termi healing ei mielestäni käänny ihan luontevasti suomeksi, mutta jonkinlaisesta eheytymisestä on kaiketi kyse). Omasta mielestäni Jumala on se parantava voima joka maailmassa toimii, vaikkakin kristityt toimillaan voivat tätä rakkautta välittää eteenpäin. Kaikki auttaminen, eheytyminen ja hyväksytyksi tulemisen kokemus vaatii kuitenkin läsnäoloa ja vahvaa luottamusta, mikä ei ole oletuksena läsnä kristittyjen ihmisten yhteisöissä, kuten seurakunnissa. Kuitenkin ehkä samalla tavoin kuin kaikki kristityt ovat yhtä Kristuksen ruumista, ei tämän ruumiin jäsenistä ja osista koostuvaa yheteisöäkään ole tarkoitu rajata joksinkin institutionaalisesti toimivaksi kristittyjen yhteenliittymäksi. Kun maailmassa ja ympärillämme on ihmisiä, jotka jakavat saman uskon ja toteuttavat samaa Jeesuksen opetusta kuin me, on hengellinen todellisuus läsnä tässä ja nyt.
Kristuksen ruumissa kauaksi toisistaan kurotettujen käsienkin pikkusormet ovat toisiinsa yhteydesä ja kun kädet tuodaan yhteen ja pikkusormet kohtaavat, tunnistavat ne toisensa saman ruumiin jäseniksi ja Kristuksen omiksi. Uskovat ihmiset maailmassa ovat Jumalan lapsia ja he saavat olla toisilleen tukena,vahvistuksena ja todistuksena Jumalan hyvyydestä. Ja se parantaminen, no sitä tapahtuu. Herra vain tietää miten.
Virrestä 600
"Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt."
Hyvää yötä!
perjantai 26. helmikuuta 2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)